Ilmiö nimeltä Orjatattaresi

Kirja kädessä: Margaret Atwood: Orjattaresi

The Handmaid's Tale (1985)436 s.suom. Matti Kannosto, 2017 Tammi

"Siunattu olkoon hedelmä" -"Herra avatkoon!"
Luin tämän ilmiöksi nousseen kirjan jo pari vuotta sitten, mutta sain vasta nyt aikaiseksi arvostella sen.


Yhdysvaltojen tulevaisuus? Gilead-niminen dystopia jossa  sukupuoliroolit ovat menneet hurjaa takapakkia. Juuri kun olemme luoneet yhteiskunnan, jossa naiset ovat raivanneet itselleen oikeuksia ja vapauksia, mahdollisuudet olla samoilla viivoilla miesten kanssa, se kaikki yhtäkkiä pyyhkäistäänkin kuin matto jalkojen alta.

Päähenkilömme Frediläinen, elämässään June, on tarinaansa kertova orjatar. Ennen tätä hänellä oli mies ja lapsi, jotka noin vain häneltä vietiin. Hänellä oli työpaikka, ja muiden naisten tavoin vapaus päättää omista liikkumisistaan.

Miehet eli Komentajat hallitsevat. Naisia sitten on aina orjattarista marttoihin ja emäntiin, rouviin. Pohjalla olevat naiset ovat kuin kauppatavaraa, orjia joita voidaan myydä talosta taloon. Heidän suuri tehtävänsä on vain tuottaa perillisiä sillä syntyvyys on romahtanut pohjalukemiin ja hedelmällisistä naisista on huutava pula.
Naisilla ei ole mitään oikeuksia, he eivät saa lukea tai kirjoittaa, hiukset on peitettävä valkoisella päähineellä ja pukuna on punainen, verenvärinen kaapu. Orjattaria koulutetaan keskuksissa, joista heidät lähetellään eri perheisiin tarkoituksena tuottaa kauan kaivattu perillinen.

Niin sanotut mahot vaimot osallistuvat kyllä isäntien ja orjattarien yhteisiin seksiseremonioihin, sairaalloisiin sellaisiin joissa samalla toistetaan Raamatun lauseita. Sairaalloiselta kuulostaa, ja sellaiselta että ei toivottavasti koskaan tule olemaan mahdollista.
Itse seremoniallekin voisi vain nauraa jos tilanteena se ei olisi niin järkyttävä ja sairaalloinen. Sitten on vielä näitä "opetustunteja", joissa täti Lydia neuvoo orjattaria kuinka voidaan olla mieliksi omalle perheelle ja kuinka synnytys etenee. Pettureiden, olivat nämä millaisia tahansa, julkiset teloitukset ovat tavallinen tapahtuma.

Kuulun siihen sakkiin joka vasta HBO:n hehkutetun (ja parjatun) sarjan nähtyään innostui kirjan lukemaan. Ja se kannatti, sillä vaikka tästä kirjasta on vaikea löytää mitään iloista ja positiivista, niin voin sanoa sen kuuluvan silti parhaisiin lukemiini teoksiin. Frediläisen kerronta koukuttaa, vaikka loppuratkaisu jäikin hieman vaisuksi.


Kaikessa iljettävyydessään ja raivoa ja inhoa herättävässä sisällössään kirjan kirjoittanut  Atwood on itse hyvin vahvasti viitannut tällaisten uhkakuvien olevan jatkuvasti läsnä. Ja varsinkin nyt Donald Trumpin noustua Yhdysvaltojen presidentiksi ei tämä ilmiöksi muodostunut tarina voisi enää ollakaan ajankohtaisempi. Varsinkin naiset ovat osoittaneet inhoa ja pelkoa uuden presidentin hallintaa kohtaan.

Suureksi ilokseni luin että Atwood julkaisee syksyllä 2019 jatko-osan "Testamentit", joka kertoo Gileadista 15  vuotta myöhemmin Orjattaresi jälkeen. Onkin mielenkiintoista nähdä, mitä on tapahtunut sillä tv-sarjaa on nyt tehty kolme kautta, ja jotenkin se on jäänyt vain  junnaamaan paikalleen.

Innostuin Margaret Atwoodin kirjasta niin, että aion tutustua hänen muihin teoksiinsa myös, nekin ovat saanet kehuja. Handmaid's tale-sarjan ystäville suosittelen Alias Grace-sarjaa joka löytyy Netflixistä. Atwoodin kirjaan perustuva minisarja sijoittuu 1890-luvun Torontoon, palvelustytön näkökulmasta. Erittäin mielenkintoinen sekin.

Miten Smithistä tuli niin suuri sankari?

Smithistä kun puhutaan, niin yleensä päällimmäisenä mieleen tulee sen irvileukainen luonne. 

Smithin ihastus Crossikin kutsui tätä lähinnä naistennaurattajaksi. GNG:ssä Smith esiintyi usein koomikon roolissa, pelleili Mossin kanssa ja nyrkistäkin  tuli. Välillä naljailtiin taas Crossin kanssa. Oli siis sarjan koomikko. Tätä koomikon roolia ovat Sasuke, GB ja Kyoshiro jatkaneet, välillä liiaksikin. Orion- sarjassakin pelleilyroolin ovat saaneet hurjapäisistä nuorista koostuva joukko.

Kovemmissa tilanteissa Smith usein oli hieman pelkuri ja ei tehnyt mitään sen suurempia sankaritekoja.  Tottakai jokaiseen elokuvaankin tarvitaan tasapainottajaksi sankareiden lisäksi myös niitä höveliä suupaltteja taustatyyppejä tai uskollisia apulaisia, jotka keventävät silloin tällöin tunnelmaa.

Yllättävästi 13 vuotta myöhemmin sijoittuneissa tapahtumissa Smith tavataan jälleen, oikeastaan ensimmäisenä vanhoista sotilaista. Siitä annetaan kovin urhoollinen kuva. Voimakas, jalkansa menettänyt uros, josta huokuu suurta arvokkuutta ja voimaa. Useaan otteeseen mainitaan myös Smithin olleen iskujoukkoihin kuulunut valioyksilö. Totta kai Weedin ja muiden nuorikoiden mielestä tämä kuulostaa niiiiin mahtavalta, sankarilliselta. Tästä voidaan olla montaa mieltä, sillä muistan hyvin GNG- ajoilta, jolloin Smith ei edes osallistunut suureen taisteluun. Se toki toimi iskujoukoissa, mutta sai iskun ja siirtyi syrjään taistelukentältä melkeinpä ensimmäisestä hyökkäyksestään. 

Smithin jälkeen sarjan arkajalkana sai toimia GB. Kumpikin uros kohtasi silti kuolemansa rohkeasti. Taistellen oikeuden ja ystävien puolesta. Smith suoritti eräänlaisen itsemurhaiskun vuorilinnan romahduksessa, joka ikävä kyllä ei tuottanut toivottavaa tulosta. Hirviö jäi eloon, ja oli täysissä voimissa. Smith kuoli ajatellen, kuinka se oli omalla uhrauksellaan pelastanut nuoret.

GBn kuolema sitten? se puri yhden sormen irti hybridikarhun käpälästä, ja sen seurauksena karhun luultiin pudonneen jyrkänteeltä alas kuolemaansa. Tähän kuitenkin vaadittiin vielä Weedin battouga ja karhun lopullinen isku. GB kuitenkin kuoli itse, kuolemaa valittaen ja peläten. Sen viimeiset ajatukset olivat siinä uskossa, että se oli Weedin kummisetänä pelastanut itselleen tärkeimmän ja rakkaimman toverin.

Tavallaan olisinkin toivonut sekä Smithin että GBn kuoleman kohdalla, että niiden uhkarohkea peli olisi todella tuottanut tulosta. Että niiden teot olisivat tuoneet päätöksen kummallekin verilöylylle. Mutta niin siinä sitten vain kävi, että kummankin hirviön, P4n ja hybridikarhun arkkuun lopullisen naulan sai iskeä Weed.

En voi sanoa, että kumpikaan olisi onnistunut iskullaan täysin. Mutta jos ei aivan turhaa, niin se mitä molemmat saivat kuolemallaan aikaan vähintään, oli valaa muihin taistelijoihin uutta voimaa hyökätä. Itselläni näiden kahden koiran kuolema on edelleen useiden lukukertojen jälkeen aina yhtä koskettavaa ja vaikeaa kuivin silmin.

On hyvin erikoista, miten kaksi tämänkaltaista sarjan ei-niin-rohkeaa ja pelotonta, enemmän tunnettuna pelleilystään, saa silti niin arvokkaan lopun ja kyynelvirran, niin lukijassa kuin kumppaneissaankin. Ei se silti ole mikään huono asia, päinvastoin.

Mutta jokainen, enemmän tai vähemmän merkityksellinen kuolema, ansaitsee ilmeisesti Takahashin mielestä arvokkaan ja tunteikkaan päätöksen.

Kirja kädessä: Poldark - Demelzan Laulu

Winston Graham, 
alkuteos 1946
576 sivua
suom. 2016 Gummerus

Sukusaaga jatkuu!

Koska ensimmäisen osan luki enemmän kuin mielellään, niin aloin jo samana päivänä lukemaan seuraavaa osaa. Tarina jatkuu melkeinpä suoraan siitä, mihin ykkösessä Kapinallinen jäätiin. Eletään 1780-luvun loppua tuulen pieksemässä Cornwallissa.

Kaivostyöläisten ja talonpoikien kanssa  luokkarajoista piittaamatta yhteistyötä tekevä Ross Poldark, Namparan kiivasluontoinen mutta oikeudentajuinen isäntä riitautuu entistä enemmän valtaa ja rikkauksia hallitsevan George Warleggenin kanssa, eikä omien sukulaistenkaan kanssa mene täysin rypyttömästi. Elizabethin ja Francis -serkun onnellinen perhe-elämä häiritsee Rossin päivittäistä elämää, ja arvostettuun sukuun naimisiin päässyt Demelza kokee jatkuvasti epävarmuutta, jännitystä ja pelkoa siitä että häpäisee miehensä. Onhan hän kuitenkin köyhästä kaivossuvusta, ja alun perin miehensä kotipiika. Rossin ja Demelzan elämään tulee uutta sisältöä kun Demelza synnyttää heidän ensimmäisen tyttärensä, Julian. 
Samaan aikaan ulkona Cornwallin luonto näyttää todellisen mahtinsa; rannikolla raivoava myrsky piiskaa aaltoja kallionseinämiä päin ja tuuli puhaltaa. Eletään kevättä.

Monet silmäätekevät ihmiset katsovat tällaista avioliittoa karsaasti. Demelzalla tuntuu olevan erittäin huono itsetunto ja miehestään kuitenkin suhteellisen riippuvaisena hän on kokoajan potemassa, mitä muut hänestä mahtavat ajatella. Varsinkin jumalaisen ja "ihailluksi syntyneen" Elizabethin rinnalla hän jännittää jo silkkaa olemassaoloaan.
Vaikka avioliitto hyvästä suvusta lähtöisin olevan Ross Poldarkin kanssa nostaakin häntä luokkaa ylemmäs, ja käytöstapojakin hallitaan sujuvasti, esimerkiksi synnytyksen alla lääkäriä haettaessa suurin pelko tuntuisi olevan se, että lääkäri joutuu mahdollisesti kuulemaan tahatonta kiroilua. Mitä murheita, voisi nykypäivän ihmisenä tuumata. Mutta toista se on ollut tuohon aikaan, kielenkäyttö oli paljon nuhteettomampaa. 

Samalla kun Demelzan ja Rossin suhde etenee, myös sivuhenkilöiden harteille on keksitty jos jonkinlaista murhetta. Nuori Dwight Enys on muuttanut Cornwalliin oppineena lääkärinä, ja saa hoitaakseen kaivostyöläisten tauteja. Hänen ihastumisensa naimisissa olevaan, viekkaaseen viettelijättäreen Kereniin aiheuttaa ongelmia Rossin toisen toverin, Kerenin miehen Mark Danielsin kanssa. 

Rossin naimaton serkku Verity puolestaan ei voi tavata rakastamaansa miestä oman sukunsa painostuksen vuoksi. Demelzan sotkeutuminen parin rakkauselämään aiheuttaa Rossin ja Francis-serkun välille syviä haavoja.

Ihmisten puidessa omia suhdesotkujaan, alkavat myös kulkutaudit kylvää satoa.

Nykypäivän lukijan silmään uudet käännökset tuntuvat sopivan, ja näitä Poldark -kirjoja ei voi olla vertaamatta Matkantekijä-sarjaan, johon olen myös erittäin ihastunut. Samalaista vanhaa viehättävää tarinankerrontaa, juuri sellaista mistä pidän yli kaiken. Niitä tosin on ehtinyt jo tulla usempi kappale ja lähempänä tuhatta sivua jokaisessa, joten tarina edennyt pitemmälle...

Leffatuokio: Kaiken Teoria (2014)

Tulossa arvostelu

Weed 60 - Korvaamaton Ystävä

Kuohuva virta on nielaissut Weedin, Jeromen ja karhujättiläisen. Ouun soturit etsivät kadonneita tovereitaan päiväkausia... Palaavatko kaikki taistelijat kotiin?

Noniin, lokakuussa 2016 samme käsiimme viimeisen osasen kuusikymmentä kirjaa kestäneestä sarjasta. On ollut hyviä hetkiä, ja heikompiakin. Pituutta olisi ollut varaa leikata muutama kirja tiiviimmäksi, mutta tehty mikä tehty.
Se mikä itseäni on jäänyt piirtämisessä harmittamaan, on se ettei Weedillä ole enää pentumaisia piirteitä, sen silmät ja korvat ovat kutistuneet. Mittasuhteet tottakai muuttuvat kun ikää ja kokoa tulee, mutta pidin Weediä niin suloisena kun sillä pentuna oli isommat korvat ^^

Kansikuva on muuten todella kaunis ja tunnelmallinen. Toisaalta olisin halunnut ehkä jotain spesiaalimpia hahmoja mukaan, kun kuitenkin jo kuudeskymmenes osa.

Kolme päivää kuluu...sitten viisi. Sankareita vain ei löydy. Sasukelle varsinkin tovereiden kuolema ei käy edes mielessä, ja se harhailee yksinään etsimässä. Tässä viimeisessä osassa annettiin hienosti myös Sasukelle omaa aikaa, kun se kerrankin (tosissaan)oli tekemässä etsintöjä eikä vetänyt alapää-pelleilyä kenenkään kanssa. Se onnistuukin löytämään tajuttomana olevan Jeromen, mutta missä Weed sitten on?

Joe osoittautuu aluksi niin kylmän olemuksensa sijasta  älykkääksi ja huolehtivaiseksi, kun kuulee Ouun  vuorille palaavan seurueen mukana olevan kaksi tulevaa äitiä; Koyuki ja Lydia! Sivulla 151 erittäin herkkis kuva, jossa yli viikon kateissa olleet Weed ja Jerome halaavat puolisoitaan. Seuraavalla sivulla olevassa kuvassa Joe näyttää aivan Giniltä, niin aikuismainen siitäkin on tullut että menisi jo ihan isästään. Jopa sivulla 172 näyttävät nuo kaksi vierekkäin seisovaa koiraa aivan kaksosilta!!
Ginistä puheen ollen todella nostalgista, että entinen ylipäällikkö päättää ihan tuosta vain mennä kyläilemään entiselle kasvattajalleen. Saipa ainakin kylvyn pitkästä aikaa. Hieman outo tilanne, mutta alkoi yhtäkkiä kaipaamaan Ginin lapsuusaikoja. Tykkäsin niin siitä vaiheesta kun se asui vielä Daisuken luona. Kenties Gin alkaa kaivata eläkkeelle..? Noh, ainakin on siellä paikka jonne mennä viettämään.

Jälleen on myös tullut syksy. Kyllä aika kuluu, jos vuosi on vierähtänyt Shogun-makakin kukistamisesta. Ken ja Georgekin pääsevät hyvästelemään ja itkeä tirauttamaan isänsä Benin haudalle. Jäi harmittamaan se, että GB jää haudan lepoon jonnekin todella kaukaiselle paikalle. 
Sarja päättyy siihen, kun sodasta selvinneet palaavat Futagosolaan paratiisiin kotijoukkojen luo ja sekä Weedille & Koyukille, että Jeromelle & Lydialle tulee perheenlisäystä. Luulisi nyt ainakin tässä vaiheessa kun on perheellinen, ettei Jerome enää haudo noita itsemurha -aikeita. Joe, joka ei ole koskaan tavannut isäänsä menee esittäytymään. "Moi, olen kadoksissa ollut poikasi. Hauska tavata." 
Kuulosti niin hauskalta tuo, kun koiria tervehtimään tullut Daisuke sanoi Hidetoshille, että hän saa Giniltä erikoiskohtelua...? xD 

Hidetoshi-parka, hän luuli saksanpaimenkoirapentujen olevan Johnin. Välillä ihan unohtaa, että sehän kuoli raukka lapsettomana. 185 sivulla upea yhteispotretti sankarivainajista jotka ovat antaneet henkensä paratiisin rauhan puolesta. Kun näitä herra Takahashin sarjoja lukee, alkaa väkisinkin toivomaan samanlaista vahvaa oikeudentajua myös tänne omaan ihmismaailmaamme. Tuntuu olevan mahdoton ajatus, niinkin sekalaisia aikoja kuin vain elämmekin nyt.

Jatko-osaa Orionia odotellessa! Se tuleekin jo seuraavassa kuussa.

Weed 59 - Kuolemaa Uhmaten

Weedin johtamat soturit ovat valmiit uhraamaan henkensä johtajansa puolesta, eikä taistelusta karhuhirviötä vastaan selvitä ilman uusia sankarivainajia...

Takana on hieno kuva Lydiasta ja Koyukista. Etukannen kuva on hieman omituinen sommitelma, siinä koirat juoksevat selkeästi ilmassa(?) Elleivät sitten hyppele puunlehtiä pitkin astellen XD
Karhu on saatu ajettua kallionkielekkeelle, ja jos se vain saataisiin mäkeä alas, olisi homma selvä. Alhaalla odottaa sille tarkoitettu helvetin kuilu josta ei ole ylöspääsyä. 

-Voi GB, minkä menit tekemään. Sasuke on vastentahtoisesti tuonut ystävänsä kantamalla taistelun tiimellykseen, ja kun Weed on vaarassa saada karhulta iskun jota ei ehdi väsyneenä väistää, ryntää kaikkien yllätykseksi puolikuntoinen setteri suoraan karhun kimppuun!

Kun ennättää neljänteen lukuun, tekee heti mieli itkeä sillä kohtaus, jossa GB kuolee Weediä syleillen on yksi koko Ginga-sarjan koskettavimpia. Yleensä kun joku sankari on sodassa kaatunut, on alettu muistelemaan sen suuria tekoja ja rohkeutta, mutta GB:n aikana ei tähän ollut mahdollisuutta koska onhan se aina ollut todella arkajalkainen Ouun koirista. Oli niin surullista lukea GB:n pelkäävän kuolemaa, sehän ei edes yrittänyt "Kuolla miehekkäästi", vaan itki Weediä halatessaan ja sanoi pelkäävänsä. Todella realistista. Varsinkin Sasukelle joka oli GB:n lähimpiä ystäviä ja jatkuva naljailutoveri, oli todella vaikeaa saattaa viimeiselle matkalle. Sai onneksi kuolla rakkaiden ystäviensä ympäröimänä.
Weed ja Jerome katoavat karhua alas viedessään kuohuvaan virtaukseen. Ovatko molemmat sankarit kuolleita? 

Tuo mikä ainakin itseäni ärsytti: kun ylipäällikkökin sanoi ettei voi haaskata enempää alaisiaan ja on valmis tekemään viimeisen iskun, niin joka iikka on valmiina hyppäämään alas kuolemaan. Se siitä päällikön käskystä! Onneksi Joe sitten oli järkevä ja kielsi muita haaskaamasta elämiään, vaikka eloonjääminen olisikin vaikeampaa kuin kuolema.

Weed 58 - Veri Ja Viha

Hirviökarhu jatkaa murhaavaa pakoaan ja sen haavoista pulppuava veri ajaa sitä yhä hurjempaan raivoon. Weed joukkoineen jahtaa petoa armottomasti. Pian taistelijat ovat rotkon partaalla...

Tässäkin osassa nähtiin monta tiukkaa tilannetta. Joen taistelutovereilta lähti henki, enää Bomb on elossa. Onkohan se muuten dobermanni, ulkonäkö tuo etäisesti mieleen rodun.
 Kyoushirou tekee taas uhkarohkean hyökkäyksen ennenkuin ajattelee, sillä sen kaksi alaista sai karhulta pahan osuman ja viha karhua kohtaan sai pään sekaisin. Toisaalta pidän siitä, että Kyoukin usein rauhoittuu ja pahoittelee omaa tyhmyyttään, kuten nytkin.

Edellisessä osassa uhkarohkeasti karhun kylkeen loikannut GB vaatii Sasukea viemään sen takaisin taistelupaikalle. Ilmeisesti  ylipäällikön käsky viedä taistelussa tiellä olevat koirat pois kalvaa edelleen sen mieltä, onhan se kuitenkin Weedin ensimmäinen ystävä. 

Olen ollut tyytyväinen niin usean uroon saadessa hieman omaa tilaa, Benin kuoleman jälkeen Kenille annettiin mahdollisuus loistaa isänsä veroisena. (Vaikka Ken ei olekaan sillälailla suosittu kuten isänsä, sillä varmasti monien Takahashin lukijoiden mielestä Beniä ei tule kukaan pojista koskaan ylittämään). 
Myös Georgelle (tai Joujille) annettiin tilaa sen pelastaessa sankarillisesti Bomb varmalta kuolemalta. Tällä kertaa näytön paikan taitaa saada GB, joka on kuolemankielissäkin raahautumassa karhua kohti, ja vain koska se haluaa näyttää Weedille, ettei ole pelkuri.

Onneksi haavoittuneita, kuten Georgea, Lydiaa ja muita on saatu ihmisten hoidettavaksi. Mahtaa olla Joen isännällä mukavaa, kun kokoajan porttien eteen tuodaan uusia koiria ja edelliset hoitoa saaneet karkaavat pois tilaisuuden tullen. Kiittämättömyys on maailman palkka!

Weed 57 - Verenperintö

Haavoittunut karhu on vaarallinen peto. Weedille ja sen kokeneille taistelutovereille tämä ei tule yllätyksenä, mutta nyt heillä on vastassaan karhumaailman jättiläinen. Koirat saavat apua odottamattomalta taholta, mutta avun hinta on korkein mahdollinen...

Koirat jatkavat suunnitelmaansa ajaa hybridikarhua suoraan eteenpäin ennalta suunniteltuun paikkaan. Sitä on onnistuttu haavoittaa, mikä tietysti tekee siitä entistäkin kiukkuisemman. George haavoittuu, mutta onneksi itse älyää jäädä pois taistelusta. 

Tuntuisikin typerältä, että se olisi mennyt eivät nämä ole haavoja -asenteella jatkamaan puolikuntoisena hyökkäämistä. Hirokin on haavoittunut, mutta sillä ei ole kuitenkaan aikeita jättäytyä pois. Surullista, miten Hiro päätti muiden poistuttua jäädä yksin kaivamaan pennulle hautaa. 
Yllättävää, että Hiro alkoi itkeä kuolleen karhunpennun puolesta ja muistelemaan omaa surullista lapsuuttaan.
Pidän kovasti siitä, jos taustoitetaan koirien menneisyyttä, sillä selitetään aina uhkarohkealta tuntuvaa käytöstä ja annetaan syytä vihalle.

Weed 56 - Sotamestarin Veri

Ouun soturit surevat kuollutta taistelutoveriaan. Weed ja Joe jakavat voimansa ajaakseen jättiläiskarhun ansaan. Peto on kuitenkin vainunnut jo uuden saaliin...

Kallioiden väliin piiloutuneet Sasuke, Koyuki ja Koushirou ovat vaarassa, sillä hybridikarhu on tavoittamassa niitä kynsillään. GB, jonka jalat ovat tähän asti olleet kuin kiveä eikä se ole kauhultaan kyennyt liikkumaan, saa viimein puhtia ja hyökkää rohkeasti karhun niskaan. Vaarassa olleen Sasuken henki pelastui ystävän ansiosta. Myös Kagetora ja Hiro pääsevät paikalle taistelemaan. Ken ja George ovat jossain vielä hukkateillä.

En pysty käsittämään Koyukin hölmöä hyökkäystä suoraan kohti karhun kitaa. Jos kerran muiden on määrätty suojella narttuja ja pentuja niin eikai siinä kannata alkaa uhrautua että suojelijat pääsevät tehtävästään??
Tuntuu jotenkin vain niin typerältä itsemurhalta, kun Weed kuitenkin saisi hirveän raivarin tovereilleen: "Miksi ette suojelleet morsiantani???" Luojan kiitos Kagetora pelasti Koyukin. Salama yllättäen iskee kiviseen kallioon ja vie kaikilta hetkeksi jalat alta. Mutta vainajilta säästyttiin tässä matsissa.

Tosin kuin kotona Ouun vuorilla;  veteraaniluokasta menetettiin jälleen suuri uros. Tällä kertaa onneksi luonnollisen ikääntymisen kautta tullut kuolema koitui sotamestari Benille. Sääli, että kukaan sen pojista ei ollut paikalla hyvästelemässä isäänsä. Cross muistutti hienosti siitä, miten vakavaluontoinen Ben oli aina rauhaa rakastava, ja inhosi sotaa enemmän kuin kukaan muu.

Beniä on jotenkin niin vähän näytetty tässä GDW:ssä varmasti sen dementoitumisen vuoksi...Kun ajattelee miten suuri osa Benillä oli GNG:ssä, niin suuri ero tähän uuteen sarjaan. Uusi sukupolvi on todellakin tullut vanhusten eteen. Hyvästit siis Benille!

Weed 55 - Suurin Kaikista

Weed tovereineen haastaa ihmisiä ja koiria metsästävistä karhuista vaarallisimman. GB:n ja kumppanien rohkeus joutuu armottomalle koetukselle...

Vaikka tämä osa löytyikin kaupoista toukokuussa, on kansikuva silti raikkaan valkoinen ja talvinen. Koirat sommiteltuna siihen ovat oikein edukseen, siinä on varsinainen perhepotretti Gin varttuneine pentuineen. Vihdoin kuva jossa ovat kaikki karhukoirat! Varmaan tähänastisista kansista menee oikopäätä parhaimmistoon.

No, se siitä. Puiden välistä esiin kömpii kaikista hybrideistä suurin, jopa Akakabuutoa suurempi! Jos yli tuhannen sotilaan armeijallakin oli Akakabuutoa vaikeuksia kaataa, miten Weed ja Joe siihen kykenevät ilman edes suurta armeijaa? Koiriahan on vain kourallinen! 

Ligerin joutuessa hybridin hampaisiin olisi tehnyt mieli purra hammasta; aargh, juuri kun sen kaikki toverit ovat yksitellen kuolleet, jopa Ligerin on pakko saada surmansa. Sen sanoista kuvastui kyllä jotenkin niin yksin jääneen ja surullisen koiran mieli; "Ei minulla muutenkaan olisi ollut kotia johon palata." Niinpä. Ligerin uhrausta ilman olisi Weed tai Joe voinut saada surmansa. Onneksi koirat pitivät kerrankin päänsä ja älysivät vetäytyä, vaikka se tuntuisikin luovuttamiselta.

Weediä etsimään lähteneet Ken, Hiro, George ja Kagetora törmäävät huonoksi onnekseen tuohon äskeiseen karhujättiläiseen ja (tottakai )päätyvät ottamaan sen kanssa yhteen. Yllätyin siitä, että Kagetoralla tuli hirveä tarve puolustaa tuota pientä karhunpentua.

So sweet, miten Jerome ja Lydia vaihtoivat keskenään rakastuneiden katseita. Tottakai nuoremmat olivat heti kyselemässä, mutta Rocket herrasmiehenä oli näitä ojentamassa. "Ette te pennut mitään vielä ymmärrä."

GB:n loukkaantumisen ymmärsin hyvin. Se ja Sasuke ovat yleensä aina ne, jotka Weed on valmiina jättämään narttujen tavoin pois taistelusta, sillä kumpikaan ei ole mikään taitava, valitettavasti...GB on kuitenkin ollut Weedille melkein kuin isä, ja sen aivan ensimmäinen ystävä. Tottakai se koiraa loukkaa, että toinen pitää ystävää hyödyttömänä. 
GB:tä kävi kyllä sääliksi vaikka Weedin ratkaisu olikin oikea. Ikävää että myös Lydia päätettiin jättää pois taistelusta, sillä se taistelee kuitenkin erinomaisesti.

Weed 54 - Vihan Hampaat

Valkoisten koiranlihasta pitävien jättiläiskarhujen terrori jatkuu! Weed sotureineen yrittää pelas,taa lajitoverinsa ja ihmiset petojen kynsiltä...

Alkuun nyt on pakko sanoa, että tuo takakannen ensimmäinen lause kuulostaa, btw, joltain toimintaelokuvan jatkiksen mainoslauseelta: "Valkoisten koiranlihasta pitävien jättiläiskarhujen terrori jatkuu!" Todellakin...

Pakko on sanoa, että en oikein pidä tuosta kun Weedin morsian ja pikkuveli kulkevat taistelussa mukana, sillä karhuvaara on kuitenkin kokoajan läsnä ja tarpeeksi on taistelijoilla tekemistä saada karhu hengiltä. Kumpikaan ei ole kuitenkaan hyödyksi taistelemisessa joten olisin niin toivonut että nuo kaksi olisi saatettu Futagosolaan, mutta tietysti missä välissä olisi ehtinyt...
Terrorikarhu saa Weedin näkemään punaista, kun se tappaa viattoman kotikoiran pentuineen. Onneksi Weedin veljen Joen metsästysjoukot saapuvat paikalle ja isäntä pääsee käyttämään asettaan karhuun... Yksi hybridi vähemmän siis, huh. Weed heti älykkäänä liukeni kun Joen isäntä ehdotti sille muuttoa kotiinsa kesykoiraksi.  "Eijei, villikoirana pysyn!"

Weed, Joe ja muut koirat alkavat kuumeisesti etsiä toista hybridiä Hidavuoristosta. Kun karhu viimein löytyy järveltä, se on ehtinyt jo hyökätä kahden veneilijän kimppuun. Ligerin taistelijat yksi toisensa jälkeen kuolevat toteuttaessaan tyhmärohkeita hyökkäyksiään. Weed ja Joe tekevät omia erikoishyökkäyksiään Neck The killingiä ja Battougaa. 
Tuntuu vain, että tuolla karhulla on panssarinahka kun mikään ei tehoa ja vertakin roiskuu vain pisaroina. Viimein karhu saadaan kaadettua. On voitonhuutojen aika, kunnes alkaa kuulua pahaenteistä karjuntaa...

Weed 53 - Toinen Tragedia

Vuoria terrorisoiva ihmissyöjäkarhu saa vastaansa joukon epätoivoisia koiria, jotka päättävät uhrata Weedin puolison houkutellakseen Ouun soturit sen kimppuun...

Nuo epätoivoiseksi kutsutut koirat siis ovat menettäneet isäntänsä karhun hyökkäyksessä, ja niillä on tulenpalava halu kostaa kuolema. Edes Ouun ylipäällikön morsiamen uhraaminen karhulle syötiksi ei ole liikaa tätä suunnitelmaa toteuttaessa.

Liger sekä muut sekarotuiset koirat tuovat tähän sarjaan uuden ongelmakohdan, nimittäin sekarotuisten koirien kohtelemisen. Varmasti ihmisiä on, jotka kohtelevat sekarotuisia huonommin kuin puhtaita valioyksilöitä, mutta on vaikeaa uskoa sitä mitä nuo sanoivat Ouun koirien kohtelevan sekarotuisia huonosti. 
Onhan Ouun koirissa itsekin risteytyksiä, ja ihan yhtälailla ne menevät laumassa. 
Jeromelta ja Lydialta upea isku karhua kohti, estivät samalla Kouykiin ja pikku Kotetsuun tarkoitetut iskut. Lydia tosiaan on niin kova taistelemaan ja tottunut karhuja vastaan kamppailemaan, ettei mikään ihme vaikka sitä erehtyykin luulemaan urokseksi! Ihanaa että saatiin narttujen joukkoon hieman väriä.

Weed antaa lupauksensa eloonjääneelle Ligerille, että Ouun armeija ei koskaan jätä pulaan joutuneita. Nyt sillä on samalla tilaisuus auttaa veljeänsä Joeta kostamaan perheen menetys... Se vain että noista kotikoirista ei ole kyllä muuhun kuin epäonnisiin itsemurhaiskuihin, ovat sen verran varomattomia hyökkäyksissään.

Weed 52 - Kylmä Katse

Weed kohtaa erään kuolleeksi luullun tuttavan menneisyydestä. Tämä tapaaminen osoittautuu suuren tragedian alkusoitoksi...

Weed kohtaa kotimatkallaan Koyukin luo kuolleeksi luulemansa isoveljen, Joen. Tämä osoittautuu Yukimuran tavoin paljon vakavemmaksi, aikuismaisemmaksi kuin Weed. Joe on ehkä jopa aavistuksen vihamielisempi, ja pokkarin nimi tiivistääkin erinomaisesti veljesten ensikohtaamista yhdellä lauseella. Toisaalta Joen synkälle olemukselle antaa ymmärrystä taustatarina, jossa kerrotaan suurikokoisen karhun tappaneen Joen puolison pentuineen. Joella on isäntä ja muutama koiratoveri, jotka metsästävät noita suurikokoisia karhuja omin voimin. 
Joe onkin kiitoksen velkaa veljelleen, kun Weed nopeilla reflekseillään onnistuu estämään veljensä joutumasta karhun kitaan. 

Kertomus hybridikarhuista tuntuu hieman omituiselta. Tavallisten ruskeakarhujen kanssa risteytyneitä jääkarhuja on ajautunut pois omalta asuinalueeltaan ilmastonmuutoksen myötä, ja näistä risteyksistä on kasvanut jättimäisiä petoja. Yhden risteyskarhun epäillään tappaneen vuorille eksyneitä vaeltajia, joiden kaluttuja luita löydettiin myöhemmin maastosta. Tässä karhisaagassa voi  mielenkiinnon pilata se, että väistämättä tulee Akakabuuton tarina GNG:sta mieleen. En voi sille mitään, kun vihollisiksi on jälleen asetettu sama eläinlaji.

Jerome vannoo luopuneensa itsemurhaan syöksymisaikeista, ja ehkäpä se tällä kertaa on tosissaan, kun kulkee nyt Lydian kanssa. Kenties rakastuminen saisi sen hieman ajattelemaan elämistä arvokkaana...Olisi jotenkin ihanaa nähdä Jerome ja Lydia rakastuneina, olisivat jotenkin mielestäni niin kaunis pari <3

Weed 51 - Lähtö Merelle

Taistelu sotakoiria vastaan on päättynyt. Osa entisistä vihollisista päättää palata meren yli kotimaahansa. On aika surra ja muistella kuolleita taistelutovereita.

On käynyt, kuten saattoi arvatakin; Aram on hukuttautunut ja vienyt Victorin mukanaan pohjaan. Kylmänrauhallisella toiminnallaan Aram on halunnut osoittaa varsinkin Maximille, että se ymmärsi myös toimineensa sodassa väärin. Kuten kertoja sanoo, Aram pyysi anteeksi paremminkin teoillaan kuin sanoillaan. Onnistuen siinä tietysti niin hyvin kuin vain koira voi.

Oli helpottavaa, että pitkäpiimäiseksi asti venynyt ja paljon asemasotaa sisältänyt sotakoiraosuus tuli viimein tiensä päähän. Olin helpottunut, että Victor pääsi hengestään, sillä tietysti Weed olisi sen jättänyt eloon ja antanut kenties jopa jäädä saarelle elämään. Sitä taas tuskin kukaan paikallinen koira olisi sulattanut. Että melkein parempi rauhan kannalta näin.

 Tämä taistelu oli lopputulokseltaan erilainen. Kukaan ei ollut kohottamassa voitonhuutoa, kun auringonvalo kajasti veden pintaan heijastuen kauniisti. Koirat ovat kaikki hiljaa ja katselevat merelle, hyvästellen kukin omia tovereitaan. Korostettiin paljon sitä, miten turha koko sota oli ollut. Ja todella turhahan tämä sota on kaikkien muidenkin tavoin ollut; on vaikeaa käsittää kuinka monta sataa koiraa loppujen lopuksi menetti henkensä tai ainakin liikkumiskykynsä maan valloittamistarkoituksen takia! 
Sotakoirien, entisten vihollisten sallittiin jäävän Hokkaidolle lukuunottamatta Maximia, joka ui parin muun sotilaan kanssa takaisin Venäjälle raportoimaan retkikunnan kohtalosta. 
Sotakoirat luopuivat siis kokonaan pahuudesta ja alkoivat itkien pyytää Suzakulta anteeksi tekojaan. Ihan hyvä päätös, että Suzaku siis antoi sotilaiden jäädä saarelle, mutta ei koskaan luvannut antaa niille anteeksi. Voi että saagan alkupäässä olleen verilöylyn jälkeen tuntuisikin erittäin typerältä, jos olisi pitänyt vielä antaa anteeksi pahantekijöille. "Juu, ei se mitään vaikka tapoitte isäni ja kaikki veljeni, voin antaa anteeksi....!"
Hyvä, että edes Weed ei alkanut tässä leikkiä oikeudenmukaisuuden suurlähettilästä ja vaatia täydellistä anteeksiantoa! Paljon parempi näin. Olin siis kaikin tavoin tyytyväinen sotakoiraosuuden päätökseen. Sankarivainajiakin saatiin.

Kuten isä-Gin Akamen kanssa totesi, Weed on tosiaan kasvattanut kokonsa lisäksi myös miehisyyttään. Siitä on tullut jotenkin paljon aikuismaisempi ja ehkä hivenen rauhallisempikin, vaikka onhan vuoden ikäinen vielä melko nuori pentu. Sotakoirilla oli johtamistapa täysin erilainen ja Weed kehittäytyi vielä taitavammaksi johtajaksi vihollisen kohdatessaan ja tuhatpäisen armeijan kootessaan.

Tämän sodan jälkeen koirille oikein toivoisi pitkää ja rauhallista aikaa, mutta Takahashin tuntien sitä tuskin saadaan!
Btw, luvun 2 aloituskuvassa Weed alkaa jo näyttää aivan täysikokoiselta koiralta!

Weed 50: Uros Urosta Vastaan

Ouun armeijan ja Venäjän sotakoirien viimeinen taistelu alkaa. Weed saa vastaansa Victorin, jonka hampaat eivät armahda ketään...

Weedin armeija jahtaa sotakoiria meren rannalla. Sotakoirat ovat aiemmin paenneet uimalla, mutta yhtäkkiä rantaan nousee vain kolme sotakoiraa. Minne kaikki muut jäivät, eivät ne ainakaan voineet hukkua? Houkutuslinnuiksi tarkoitetut sotilaat pitävät Ouun koirien mielenkiinnon kohdistettuna muualle, kun Victor sotilaineen nousee vedestä ja on aikessa marssia maihin... 

Mutta Ouun ylipäällikkö on kaiken onneksi nähnyt vihollisen juonen läpi! 

Victor saa viimein nenilleen kun joku osaa toimia sitä älykkäämmin. Oli erittäin mielenkiintoista taistelunkulkua, kun Victor ja Weed suunnittelivat kokoajan liikkeitään, ja kumpikin oli vedessä heikolla. Weed ei voinut hyödyntää kuin kuivaa maata battougansa laukaisemiseen ja Victorkaan ei saanut itseään pienemmästä ja ketterästä Weedistä kunnolla otetta. Tämä taistelu oli mielestäni jopa mielenkiintoisempi, kuin Hougenia vastaan käyty. Hougenilla puuttui tuollainen suunnitelmallisuus ja harkintakyky, mikä Victorilla useita taisteluita käyneenä on kehittynyt. 

Weedin toimintakyky taistelussa oli harkittua ja maltillista, eikä se tehnyt typeriä ylilyöntejä. Se mikä itseäni olisi häirinnyt totaalisesti jos olisin ollut Weed, olisi tuo omien kannustusjoukkojen jatkuva älämölö. Itselläni menisi ainakin keskittymiskyky kun huudeltaisiin jatkuvasti "älä tee sitä Weed, nouse ylös Weed," tai "minä tulen jatkamaan!"

Isä-Gin sentään realistisena oli heti alusta saakka sitä mieltä, että ei hän voi puuttua ylipäällikön päätöksentekoon ja oli pelkkänä katselijana. Victor oli todella nöyryytettynä hävittyään kapiselle kulkukoiralle. Yhtäkkiä se lähteekin avomerelle uimaan, pakenemaan tilannetta ja karvasta tappiotaan. Taistelua kauempaa seurannut Aram lähtee sen perään ja kertoo pahaenteisesti, että hänellä on "vain pelkkä menolippu tälle lautturille".... Sanat kertovat siitä ettei se aio tälta reissulta tulla enää takaisin...

Weed 49: Päällikön Velvollisuus

Sotakoirat saavat Weedin hampaisiinsa ja päättävät hukuttaa tämän. Aram valitsee lopultakin puolensa...

Takakannen pikkukuva on hieno! Kerrankin hieman erilaisia hahmoja kuin Weediä, Kyota, GB:ta ja Sasukea jotka normaalisti pörräävät joka ikisessä kannessa. Lydian väri on melkolailla sinertävä, olen aina ajatellut sen olevan vaaleanharmaa.

Eiköhän sotakoiraosuus ala olla pikkuhiljaa tiensä päässä, alkaa siltä tuntua. Victor jatkaa epämääräistä pakoaan pitkin Hokkaidon saarta, ja Weed metsästää vihollista kuumeisesti. Varmasti joku ratkaisutaistelu nähdään vielä.

Nyt Aram vaihtoi sitten tosiaan puolta. Helpolla se ei tapahtunut, sillä onhan sotakoiralla sen verran ylpeyttä ettei takinkääntö käy pienessä hetkessä. Mutta helpottunut olin, kun se viimein ymmärsi että Victorin palvelemisessa ei ole mieltä. Aram oli silminnähden liikuttunut siitä, miten sen omat taistelijat ovat uskollisia nimenomaan omalle majurilleen, Victorin nimi ei merkitse niille enää mitään. 
Myös Victorin hylkäämät sotakoirat saavat ihmeteltävää kerrakseen, kun Gin tovereineen hautaa yhtä sotakoiran ruumista. Eihän heillä ole tapana haudata edes omia, ja nyt tuossa Ouun koirat hautaavatkin vihollisiaan! 
Oli helpottavaa nähdä, että solassa kuolleet Moss ja Buruge tulevat varmasti haudatuiksi kun kaikki ruumiit oli kerätty yhteen paikkaan. (ja Daisukella sekä Hidetoshilla tulee olemaan siinä kovasti lapiotyötä)

Weed 48: Huuto Vailla Vastausta

Ouun ylivoimainen armeija on nyt vuorostaan saartanut Venäjältä saapuneet sotakoirat. Weed käskee Victoria antautumaan, mutta kokenut sotakoira iskee välittömästi ja onnistuu pakenemaan joukkoineen. Pian alkaa armoton takaa-ajo...

Huomaakohan Victor muuten missään vaiheessa, ettei sen veljeä näy enää missään? Edes tuossa solasta pakenemisessa kun joukot kerääntyvät yhteen? Jos ei, niin aika sukurakasta ja huolehtivaista väkeä...

Siitä taas toiseen ääripäähän; kaikki koirat pidättävät henkeään, kun Victorin runtelema Gin ei tule tajuihinsa. Akamen ensiapukaan ei tuo sitä elävien kirjoihin vaan lopulta Daisuken tuttu ääni menneisyydestä, monien vuosien takaa herättää vanhan uroon. Tuossa kohtaa olisikin ollut mielenkiintoinen juonenkäänne, jos vaihtoehtoisesti Gin olisikin kuollut tässä kohtaa. Vanhoja sotureita on poistettu elävien kirjoista tasaisesti, ja aina siten että ne tekevät tottakai jonkun sankariteon. Siteerataan vielä Hiroa joka sanoi aivan nappiin: "Meillä on tässä kuolematon uros!" Niinpä, minustakin alkaa pian tuntua että Gin on kuolematon...

- Toisaalta olen iloinen, ettei lempihahmoni kuollut! Lääkintäpartio Daisuke & Hidetoshi pölähtivät jostain ihmeestä tähänkin tilanteeseen, mutta mukana tuomillaan lääkkeillä he saavat parannettua monien koirien vammoja, jopa venäläisten vihollisten. Oli söpöä, kun Weed antoi Daisuken paijata itseään. 
Sivun 190 kuvassa näyttäisi todellakin siltä, että Teru tosiaan on vainaa niistä Victorin iskuista...elättelin jo toiveita jos se vaikka selviäisi...
Kyoushirou kertoo Weedille siitä helvetistä, jota joutui solassa muiden kanssa kokemaan. Harvinainen tilanne; Kyo joka yleensä ei anteeksi pyytele tekosiaan, katuu ja itkee nyt typerää hätiköintiänsä ilman päällikön lupaa. 
Weed puolestaan pyytää anteeksi omaa hidasteluuaan ennen sotaanlähtöä. Se tuntuu olevan vilpittömästi pahoillaan, että jäi ennemmin nartun seuraan kuin toimi päällikön tavoin epäitsekkäästi.

Weed 47: Ouun Sotilaiden Kohtalo

Victor päättää tehdä lopun Ginin taistelijoista. Yksi toisensa jälkeen Ouun maineikkaimmatkin  soturit kaatuvat maahan pääsemättä enää ylös. Muta ja veri eivät kuitenkaan tukahduta oikeuden liekkiä....
Etukannessa on tunnelmallinen värisävy, punertavat värit tuovat jotenkin itselläni mieleen juhannusyön..?

Taas mennään pokkaria eteenpäin samalla juonikuviolla, Ginin johtamat Ouun veteraanisoturit ottavat taas yhteen sotakoirien kanssa ja taistelu etenee veivahdellen. Jälleen kerran noustaan kuoleman porteilla jaloilleen ja taistellaan oikeuden puolesta....
Ginin battouganäyte on saanut Victorin varovaiseksi, mikä on mielestäni hyvä juttu. On sentään jotain, mitä Victor osaa nyt varoa eikä pidä "kulkukoiria" täysin taistelukyvyttöminä vastuksina.  Upein hetki osassa oli varmasti se, kun Jaguarilla oli tilaisuus kostaa isänsä kuolema luutnantti Bozlefille. Onnistuen siinä myös täydellisesti.

Ja vihdoinkin myös Weed armeijoineen on saapunut kalliosolaan tovereitaan pelastamaan! Ylipäällikkö tekeekin heti tyylikkään sisääntulon battougallaan Victoria kohti!

Weed 46: Murtumaton Tahto

Ginin joukot uskovat apujoukkojen saapuneen ja käyvät hyökkäykseen. Pian ne huomaavat olevansa entistäkin pahemmassa ansassa ja Gin joutuu riskeeraamaan henkensä pelastaakseen taistelutoverinsa...

Taas ovat Ouun joukot irtautumassa solasta ulos. Jännää, miten välillä Gin ja muut ovat niin täynnä puhtia hetken levättyään ja sitten taas vihollisen ylivoima "pakottaakin niitä takaisinpäin..." Ymmärrän, oikeudenjano pitää soturit virkeinä ja antaa niille voimaa taistella. Mutta tällainen monta pokkaria kestävä edestakaisin laahaava toiminta alkaa olla kyllästyttävää. Toivoisinkin jo että tulisi jokin käänne tälle tilanteelle. Weediä joukkoineen ei kuulu ja se on ainoa jota solassa olevat koirat jaksavat odottaa päivästä toiseen. Vihollinen odottaa, että koirat olisivat väsyneitä ja siten helppo tappaa saamatta itse ollenkaan menetyksiä.

Olin surullinen Burugen kuolemasta, sillä se oli älykäs ja suhteellisen taitava sotilas, joka aikoinaan oli Hougenia palvellut mutta ymmärsi lopulta sen mielettömyyden. 
Erikoinen pyyntö saada toverit syömään oma ruumis. Onneksi Kyoushirou toteutti ystävänsä pyynnön, vaikka se tarkoittikin vain karvatuppoa päästä. Ehkä se riittää, ei tässä sarjassa kaivata enempää kannibalismia.

Weed jättää jo toisen kerran Aramin henkiin. Aram ei ymmärrä, miksi armeija vain painelee eteenpäin heistä välittämättä.

Weed 45: Mossin Perintö

Moss taistelee yksin sotakoiria vastaan. Vanha soturi on päättänyt uhrata henkensä ystäviensä puolesta. Aramin yksikkö iskee Ouun pääarmeijan kärkijoukkoon yllättävin seurauksin...

Kannen kuva on nerokas ja erilainen;nyt ei juosta vaan kiipeillään kuin oravat -tai kouganinjat. Vaikka en osaakaan kuvitella noista koirista muita kuin Tesshinin ja Akamen puussa kiipeilemässä. Sama kuva muuten, kuin  alkuperäisessä japanilaisessa julkaisussa.

Mossin taistelemisesta kymmenkertaista voimaa vastaan tulee väistämättä mieleen Toubeen kuolema. Tavoite: kuolla ja viedä mukanaan helvettiin niin monta vihollista kuin mahdollista. Näytti hieman hassulta, kun kaikki koirat ovat nuoleskelemassa suurikokoisen Mossin vertavuotavia haavoja. Rikiä, Benizakuraa, Smithiä ja muita edesmenneitä Ouun sankareita oli saattamassa Mossia viimeiselle matkalle. *Niisk!
Moss ei ole koskaan ollut mikään lempihahmo, mutta siinä on jotain sellaista ihanaa isoisä-piirrettä. Mossihan on ollut aina todella ihastuksissaan pentuihin ja aina rakastanut leikkiä niiden kanssa. Kenestäs nyt uusi superpappa lastenvahdiksi?

Ihmeellistä, mitä kaikkia taitoja noilla shinobi-koirilla onkaan? Koirat ovat opetelleet jopa pysäyttämään sydämensä ja käynnistämään sen sitten uudelleen, wou.
Aram ottaa vastaan Hokkaidolle, ja tällä kertaa oikeaan suuntaan kulkevan Weedin ja sen tuhatpäisen armeijan. Tottakai se hyökkää ajatellen, ettei noistakaan kulkukoirista ole vastusta. Aramille on hirveä järkytys huomata, että tuhatpäistä armeijaa komentaa pieni pentu! Ouun koirien taistelutapakin on täysin erilainen kuin mitä venäläiset ovat nähneet. 

Alkavatko Ouun vaikutteet tarttua nyt myös Aramiin?